Miten järjestöjen varainhankinnan ongelman voisi ratkaista?
Sosiaali- ja terveysjärjestöjen rahoitusleikkaukset ovat jälleen tapetilla. Tälle vuodelle tehty 80 miljoonan euron leikkaus oli jo kova. Nyt esillä oleva uusi, jopa 100 miljoonan euron kierros voisi olla monelle kohtalokas: se ajaisi monet taloudellisiin vaikeuksiin, jopa konkurssin partaalle. Ongelma ei ole vain rahoituksen määrä, vaan myös leikkausten tempo. Järkevälle sopeutumiselle ei jää aikaa, vaan toimintaa joudutaan ajamaan kiireellä alas ja ammattilaisia irtisanomaan. Samalla katoaa sellaista, mitä on rakennettu vuosia.
Esimerkiksi vertaistuen koordinoinnissa yksi ammattilainen saattaa tukea kymmeniä ryhmiä ja siten satoja vapaaehtoisia ympäri maan. Kun tuo työ päättyy, menetetään usein myös vapaaehtoistyö, joka nojaa koordinaatioon. Kyse on yhteiskunnalle tärkeästä työstä, jonka kustannus valtiolle on pieni.
Tavoite, että järjestöt rahoittavat itse toimintansa, on oikea. Valtioriippuvuus ei ole järjestöillekään hyväksi, ja ihannetilassa kansalaisyhteiskunta on riippumaton toimija. Silti on tunnustettava, että osassa sote-järjestöjä lahjoitusvarojen kerääminen on liki mahdotonta. Kuten eräs toiminnanjohtaja osuvasti sanoi: ”Meidän kohderyhmä on vanhat juopot — koetappa siinä saada lahjoittaja innostumaan.”
Muuta varainhankintaa ja liiketoimintaa voi toki kehittää kohderyhmästä riippumatta. Esteeksi nousee kuitenkin rahoitusjärjestelmä itse: järjestöt eivät voi käyttää nykyisiä yleis- tai hankeavustuksia varainhankintaan. Tämä jää monelta järjestökentän ulkopuolella huomaamatta. Avustuksella palkatun ammattilaisen työaikaa tai avustusvaroja ei voi käyttää esimerkiksi varainhankinnan markkinointiin. Ilman omaa pääomaa tai muita rahoituslähteitä ammattimaisen varainhankinnan käynnistäminen on käytännössä mahdotonta.
Ratkaisuksi ehdotan:
1. Uusia leikkauksia ei tehtäisi neljään vuoteen.
2. Kohdennetaan 40–60 miljoonan euron lisärahoitus nimenomaan varainhankinnan kehittämiseen: varainhankkijoiden rekrytoinnit, prosessien ja järjestelmien kehittäminen sekä markkinointi.
3. Suunnataan rahoitus järjestöille, joilla (a) ei ole merkittävää omaa varallisuutta ja (b) ei vielä ole toimivaa, ammattimaista varainhankintaa. Käytännössä 20–30 suurinta, vakiintunutta toimijaa jäisi tämän ulkopuolelle.
4. Rahoitus on määräaikainen neljäksi vuodeksi. Jaetaan 10–15 miljoonaa euroa vuodessa. Kahden vuoden kohdalla tehdään väliarvio: jos varainhankinta on käynnistynyt riittävin tuloksin, rahoitusta jatketaan kahdeksi vuodeksi; osa putoaa pois ja jäljelle jäävät saavat lisäpanostusta varainhankinnan skaalaamiseen.
5. Nelivuotiskauden jälkeen valtio leikkaa rahoitusta 10–15 miljoonaa euroa vuosittain neljän vuoden ajan. Näin valtio saa lisäpanostuksensa takaisin kahdeksassa vuodessa ja säästää sen jälkeen 40–60 miljoonaa euroa vuodessa nykytilaan verrattuna.
Näin järjestöille annettaisiin sekä aikaa että välineet vahvistaa omaa rahoituspohjaansa. Lopputuloksena kansalaisyhteiskunta vahvistuisi, riippuvuus valtiosta vähenisi ja arvokas työ jatkuisi — entistä vaikuttavampana.
