Bregman ei päästä lukijaa helpolla. Teksti on sujuvaa ja tarinallista, mutta viesti on kirpeä: moraalisen vastuunkannon suoranaista velvollisuutta hierotaan lukijan kasvoille alusta loppuun. Teetkö todella riittävästi? Oletko varmasti historian oikealla puolella? Maailma on täynnä ilmeisiä vääryyksiä, mutta me katsomme niitä sivusta, kohautamme olkiamme ja jatkamme itsekeskeistä elämäämme.

Moraalisen kunnianhimon Bregman määrittelee lähtevän yksinkertaisesta oivalluksesta: sinulla on vain tämä yksi elämä. Tuleeko CV:stäsi ennalta arvattava kertomus vai asetatko riman korkeammalle? Käytätkö lahjakkuuttasi keskinkertaiseen työhön vai ihmishenkien pelastamiseen ja maailman parantamiseen?

Bregmanin kritiikki kohdistuu ennen kaikkea länsimaiseen etuoikeutettuun eliittiin, joka tuhlaa potentiaalinsa ja aikansa. Hänen mukaansa ”ei-niin-kovin-hyödylliseen” luokkaan kuuluvat somevaikuttajat, lobbarit, yritysjuristit sekä liikkeenjohdon konsultit, jotka keskittyvät alati pienten tehokkuusparannusten metsästämiseen. Jos näiden ammattikuntien edustajat menisivät lakkoon, maailma ei juurikaan kärsisi. Ankarimmin Bregman arvostelee kuitenkin “sin industries” -aloja, joissa lahjakkaat ihmiset käyttävät osaamistaan moraalisesti kestämättömiin tarkoituksiin: riippuvuutta aiheuttavien lääkkeiden markkinointiin, sosiaalisen median mainosalgoritmien kehittämiseen, ökyrikkaiden veronkierron mahdollistamiseen, turhien ylikalliiden vakuutusten kauppaamiseen — puhumattakaan tupakka- tai uhkapeliteollisuudesta.

Bregmanin terävä kynä ei säästä myöskään nuorta, progressiivista sukupolvea, joka on tietoinen ilmastonmuutoksesta, eriarvoisuudesta, rasismista ja seksuaalisesta häirinnästä. Silti toiminta jää usein pelkän tiedostamisen tasolle. Aktiivisten tekojen sijaan elämää hallitsevat kiellot: älä lennä, älä syö lihaa, älä tee lapsia, äläkä varsinkaan käytä muovipillejä. ”Woke”-aktivistit toistavat iskulauseita Instagramissa, mutta se ei korvaa tehokasta organisoitumista. Pelkkä tuomitseminen ei riitä, sillä muutos vaatii yhteistoimintaa, koalitioita, uupumatonta tiedonhankintaa ja monenlaista osaamista.

Sanomaansa Bregman perustelee esimerkeillä historian tunnetuista esitaistelijoista kuten Thomas Clarksonista (orjuuden lakkauttaminen), Ralph Naderista (ympäristölakien läpivienti), kansalaisoikeusaktivisti Rosa Parksista ja kuurosokeasta Helen Kelleristä. Kukaan heistä ei päässyt elämässään helpolla. He saattoivat menettää ystäviä, työpaikkansa ja jopa altistaa itsensä hengenvaaralle. Silti he jatkoivat, koska kokivat toimintansa oikeudenmukaiseksi. Heillä oli moraalista kunnianhimoa ja visio paremmasta tulevaisuudesta.

Uudempia, vähemmän tunnettuja, mutta nykyhetkeen helposti kytkettäviä tarinoita Bregman tarjoilee esimerkiksi menestyvän yritysjohtajan Rob Matherin elämästä. Mather teki täyskäännöksen jättäen turvatun korporaatioelämänsä ja ryhtyen taistelemaan malariaa vastaan. Hänen perustamansa Against Malaria Foundation on kahdessa vuosikymmenessä kerännyt 500 miljoonaa dollaria ja toimittanut 200 miljoonaa hyttysverkkoa 400 miljoonalle ihmiselle. Varovaisestikin arvioiden tämä on pelastanut ainakin sadantuhannen ihmisen hengen.

Yksi kirjan keskeisistä viesteistä onkin vaikuttavuuden tavoittelu. Efektiivisen utilitarismin hengessä auttamista tulisi suunnata sinne, missä se hyödyttää mahdollisimman monia. Jos opaskoiran kouluttaminen Alankomaissa maksaa 40 000 dollaria, sama summa voi Afrikassa ehkäistä moninkertaisesti sokeutumista. Bregmanin mukaan rahan lahjoittaminen onkin yksi helpoimmista tavoista parantaa maailmaa: jo muutaman prosentin siirtäminen omasta palkasta voi pelastaa suuren joukon ihmisiä nälältä, janolta, vainolta ja sairauksilta.

Kirjan loppupuolella Bregman antaa kuitenkin lukijalleen armoa. Ani harva haluaa olla pyhimys, elää ilman nautintoja ja uhrata kaiken aikansa ja varansa toisten hyväksi. Elämään kuuluu muutakin. Joskus saa ostaa jäätelön — se on inhimillistä. Moraaliselle kunnianhimollekin on rajansa: kaikkea maailman tuskaa ei voi kantaa, eikä itseään pidä ajaa uupumukseen. Ole kunnianhimoinen, mutta älä tavoittele täydellisyyttä, Bregman muistuttaa.

Viesti pysyy silti muuttumattomana: jokainen meistä voi tehdä enemmän yhteisen hyvän eteen.